WHAT'S
NEW_

Blogi 3/4: Miten ekosysteemejä kasvatetaan?

Suomalaiskansallisesta näkökulmasta voidaan ajatella, että ekosysteemin rakentaminen on kuin peltoviljelyä:

  • Kylvettävä maa pitää valmistella, se kynnetään, äestetään ja jätetään lepäämään, tai ainakin sänki muokataan ja myrkytetään hyvissä ajoin.
  • Kun kylvön aika tulee, niin kylvö on tehtävä oikealla aikaa ennen kasvukauden alkua ja ilman hyvää siementä pellosta ei saa korjata kuin juolavehnää.
  • Kasvukauden aikana peltoa voi kastella ja lannoittaa, ja sitä voidaan kitkeä tai myrkyttää, mutta sen kasvua ei toi tarkkaan suunnitella.
  • Ja sadon onnistuminen on lopulta onnekkaiden sattumien summa; edellisen ja nykyisen kasvukauden säiden, maan muokkauksen, korjuun ajoituksen, siemenen laadun ja hoidon.

Ekosysteemejä kasvatettaessa pellossa täytyy olla siementä, muuten sitä voi lannoittaa ja kastella loputtomasti, mutta satona ei ole kuin juolavehnää.

Tässä piileekin yksi haaste, tyypilliset julkiset interventiot ja niiden suurin volyymi kohdistuu TKI-infrastruktuuriin ja tiedon tuotantoon ja näiden edistämiseen tähtääviin tukiin. Ekosysteemisen toiminnan perusteena on kuitenkin edellä jo puhuttu päämäärään ja yhteisten toimintatapojen ja luottamuksen löytäminen. Eli ekosysteemien muodostuminen tarvitsee jonkin tahon, joka tuo toimijat yhteen, auttaa kirkastamaan yhteisen päämäärän ja löytämään toimintatavat. Tämä on tyypillisesti epäkiitollista, koska tätä maaperän muokkaamista tai konsortion kokoon juoksemista ei välttämättä rahoiteta tai aika ei aina ole kypsä yhteistyölle silloin kun sille olisi rahoitusta.

Toinen haaste löytyy tyypillisesti kaupallistamisvaiheesta, jolloin tarvitaan toimijoita, jotka ovat valmiita ottamaan kaupallista riskiä tarvittaessa melko aggressiivisestikin. Tämä on Suomessa stereotyyppisesti vakavampi ongelma (liiketoiminta-) ekosysteemien muodostumiselle. Innovaatioiden kaupallistaminen ja skaalaaminen vientimarkkinoille vaatii nimittäin mielellään valmiita kansainvälisiä verkostoja ja vähintään vankkaa sitoutumista, liiketoimintaosaamista ja investointeja lanseeraukseen. Näin ollen olisi luonnollista, että ekosysteemin veturi (-yritys) olisi se taho, jolle lankeaa vastuu asioiden juoksemisesta kasaan. Tämä on kuitenkin usein hankalaa ulkoa fasilitoidussa ekosysteemissä, koska yksityisiä yrityksiä on mahdotonta ja turhaa yrittää pakottaa – ja hankalaa houkutella edes kannusteilla – tekemään asioita, joita ei ole aiottu tehdä joka tapauksessa yrityksen tavoitteiden piirissä ja vielä avaamaan oviaan kumppaneille tähän työhön. Ekosysteemi on muna/kana-ongelman edessä ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää usein käytännössä toimijoiden törmäyttäminen ja aktivointi eli erilaisten seminaarien, työpajojen ja selvityshankkeiden järjestämien ja rahoittaminen, tai ns. lähtöjen rahoittaminen.

Ekosysteemien, kuten minkä tahansa konsortion rakentamisessa luonteenomaista on, että keskustelu pyörii käynnistämisessä pitkälti suhteellisen käytännöllisten kysymysten ympärillä. Tämä on sinällään hyvä asia, mutta muuttuu patologiseksi, jos ratkaisemattomia kysymyksiä yhteisistä päämääristä ja tavoitteista projisoidaan työkalujen valintaan.  Tai toisin päin, on jotakuinkin toisarvoista, kutsutaanko ekosysteemin kokouksia yhteiskehittämisfoorumiksi vai kuukausipalaveriksi ja käytetäänkö yhteydenpitoon sähköpostia, Slackiä, Teamsiä tai wikiä, jos porukalla on yhteinen päämäärä ja aito halu tehdä työtä sen saavuttamiseksi. Kun päämäärä ja tavoitteet on määritelty ja niistä vallitsee yhteisymmärrys, keinojen ja seurannan indikaattoreiden valinnasta tulee suhteellisen neutraali tekninen kysymys.

Jos yhteistyöhön on aitoa halua, niin ekosysteemi syntyy tavalla tai toisella olemassa olevien instrumenttienkin puitteissa – Ja jos ei synny, niin fasilitoijan on diagnosoitava ja korjattava syntymisen este tai puuttuva edellytys ennen muuta.

Erityisesti ekosysteemien alkujen rahoittamisessa törmätään muna/kana-ongelmaan, jos ekosysteemiä ei ole niin voidaanko sitä rahoittaa, ja jos ei rahoiteta, niin syntyykö ekosysteemi? Aineistoon perustuen väitän, että jos ekosysteemiseen toimintaan on aitoa halua, niin se syntyy tavalla tai toisella olemassa olevien instrumenttienkin puitteissa. Ja jos ei synny, niin julkisen toimijan tai muun fasilitoijan on diagnosoitava, mikä on se este tai puuttuva edellytys miksi ekosysteemiä ei ole syntynyt ja korjattava se ennen muuta toimintaa. Julkisen rahoittajan on erikseen varmistettava lisäksi, onko mukana yritys, jolla on edellytyksiä sekä osaamisen että talouden puolesta kasvaa ekosysteemin veturin rooliin; joka haluaa ja pystyy skaalaamaan ekosysteemissä syntyvät innovaatiot kansainvälisille markkinoille. TKI-hankkeiden rahoituksen malli, missä yksityiset osallistujat maksavat puolet kustannuksista, tai toisinpäin sijoittavat tuen kanssa yhtä suuren summan omaa rahoitustaan, on yksi tapa varmistua siitä, että osallistujat ovat tosissaan ja sitoutuneita.

Käytännössä ekosysteemien kehittämistä voidaan käsitellä esimerkiksi kypsyysmallin tai portaikon mukaan[1]. Geneerinen kypsyysmalli on viisiaskeleinen portaikko, jossa 1. ja 2. askelman lähtötasolla ekosysteemin toimintatavoissa on vielä paljon hakemista ja opettelua. Toiminta on hyvin pistemäistä, satunnaista ja henkilösidonnaista. 3. askelman murrosvaiheessa ekosysteemin toiminta alkaa olla määriteltyä, rakenteista ja vakiintunutta, eikä enää riipu yksittäisistä henkilöistä vaan se on sisällä toimijoiden prosesseissa ja arvoketjussa. 4. ja 5. porras ovat varsinaista (liiketoiminta-) ekosysteemin toimintaa missä on maailmanluokan yrityksen hiottua ammattimaisuutta.

[1] Ajatus on lainattu ohjelmistoalalla kohtuullisen yleisestä kypsyysportaikosta ”Capability Maturity Model Integration (CMMI)” jota on kehitetty Carnegie-Mellon yliopiston ohjelmistotekniikan osastolla alun perin julkisiin ohjelmistohankkeisiin saman nimisessä tutkimusprojektissa, ja sittemmin sen on kaupallistanut CMMI Institute, ks. esim. Humphrey, W. S. (March 1988). “Characterizing the software process: a maturity framework”. IEEE Software. 5 (2): 73–79. doi:10.1109/52.2014; Verkkosivu: https://cmmiinstitute.com/

 

Neliosaisessa blogisarjassa 4FRONTin vanhempi innovaatiopolitiikan asiantuntija ja innovaatiojohtamisen dosentti Kalle A. Piirainen pohtii viimeaikaisten hankkeiden opetuksia miljardin euron ekosysteemien rakentamiseen. Sarja julkaistaan neljässä osassa peräkkäisillä viikoilla ja tämä on sarjan kolmas blogi.